”Äidin pikku perkele” käsittelee äidin ja tyttären suhdetta ja laajenee siitä kannanotoksi naisen asemasta, josta myös naisen tulee kantaa syvällisesti vastuuta. Äiti ja tytär jäävät museonvessaan jumiin. Museossa on räjähtänyt. Tämä olosuhde virittää koko teoksen; ulkopuolinen uhka ja epävarmuus selviytymisestä. Tästä alkaa naisten kohtaaminen, joka liikkuu mielen ja eri todellisuuksien välillä. He kohtaavat menneisyyden nykyisyydessä ja toisensa tässä ja nyt. Heidän käyttäytymistään ja hetkien todellisuutta värittää ikään kuin kollektiivinen mieli tai kulttuurillinen malli. Suhde omaan äitiin on jokaista koskeva ja se on myös laajemmin koskettava, sukupuolisesti, kulttuurillisesti ja globaalisti merkittävä; me kaikki synnymme äidistä ja hänen haarojensa välistä. Miten ratkaisemme elämässämme tämän - vaginasta syntymisen, äidin rajattoman alkuvallan ja meidän kipumme tästä ihmiselämän alun symbioottisesta tilasta irtautumisesta - on jokaisen elämän kestävä tie. Se miten äiti kohtelee itseään heijastuu suoraan siihen, miten hän kohtelee tytärtään ja tämä vaikuttaa taas suoraan siihen miten naiset kaikkialla suhtautuvat itseensä; olenko arvokas, riitänkö näin?

Teos on liikekieleltään vahvasti fyysistä ilmaisua. Vessan ja räjähdyksen olosuhde mahdollistaa paljon. Naiset, äiti ja tytär, ikään kuin imaistaan tilaan ja maailmaan, jossa todellisuus vääristyy. Muuttaako ulkopuolinen heissä sisäpuolista, entä heidän keskinäistä suhdettaan, kun heidän välissään on jo lähtökohtaisesti paljon käsittelemätöntä ja jännitteitä? Mitä ja miten he joutuvat käsittelemään ja kohtaamaan selviytyäkseen takaisin elämään? Muoto, joka kiinnostaa minua perustuu vastakohtaisuuksiin, toistoihin, hidastuksiin, vääristelyyn, liioitteluun, kirkkauteen, pimeään, hiljaiseen ja meteliin. Ja näiden väliseen jännitteeseen. 

Teos naisista, äitiydestä, tabuista ja naisen ruumiista tulee olla vietteihin ja aisteihin vetoava. Sen tulee olla fyysinen kokemus.