Helvetin perhe on tiukka, tykitys, abstrakti, hauska, hurja, tunnistettava, realistinen ja kuitenkin armollinen näytelmä perheestä; ihmisen räpiköinnistä symbioosista erilliseksi… Sisarukset Eero ja Kerttu puolisoineen matkustavat kesämökille tarkoituksenaan sopia paikan korjauksista, mutta jäävätkin koko viikonlopuksi loukkuun vuosisadan pahimman myrskyn vuoksi. 

 

Viikonlopun aikana myrskyää sekä mökin sisällä että ulkona. Katsoja pääsee tirkistelemään, miten menneisyys ja nykyisyys sekä haaveet ja fantasiat heiluttavat neljän päähenkilön todellisuutta. Myrsky räjäyttää tajunnan; regressiot, muistot  ja fantasiat heilauttavat todellisuutta. Ulkoinen ja sisäinen ovat yhtä, ihminen ja luonto ovat symbioosissa, kuten myös sisarukset ja siipat keskenään. Matka kohti erillisyyttä alkaa ja silloin paukkuu ja lujaa! Erillisyys tekee helvetillisen kipeää, mutta jos saa vihjeenkin mahdollisesta yhteydestä, kontaktista voi tulevaisuus olla valoisampi.

 

Näytelmä ottaa kantaa myös tähän päivään, sillä näytelmän henkilötkin elävät nykyajan tietotulvayhteiskunnassa ihmisen aiheuttaman metelin, median, kiireen, tuottamisen ja kuluttamisen keskellä. Jumiutuminen hetkeksi luontoon ilman näitä arjen elementtejä on kaikille hyvin vaivisuttava kokemus. 

 

”Mullakin on huonoja kokemuksia! Mun vanhemmat on lapsia! Mun vanhemmat on kietoutuneet sellaseksi vyyhdiksi, että sinne ei kyllä väliin oo kukaan päässyt koskaan! Miten voi olla lapsi lapsille?”

 

”Kamala myöntää, sitä niin mielellään pitäs kiinni siitä, että totta kai se rakastaa mua, niin kuin mä rakastan sitä, että me lapset, me rakastetaan meidän äitejä ihan automaattisesti ja halutaan, että ne voisi hyvin ja ois onnellisia, et ne sit rakastais meitä, mutta sitten mä mietin, et tarttuukse, et osaanko mä rakastaa, rakastanko mä mun lapsia, ne rakastaa mua, et rakastanko mä vaan sitä, että ne rakastaa mua, mä haluaisin niin rakastaa niitä, mutta, jos mulla on niin kuin vähän heilahtanut toi rakastamisen malli niin mistä mä voin tietää?”